Herman
Vuorinen, 1889-1974, tsaarin hoviravustaja.
Hermanni jättihaukineen
Vehkajärven kylän Savimaalla asusteli aikanaan Herman Vuorinen, jota myös kutsuttiin
Savi-Hermanniksi tai yleisimmin vain Hermanniksi. Hermanniin tutustuin, asuessamme
hänen naapurinaan Multimäessä. Olin hänen kalakaverinaan poikasena, ja kuulin häneltä kala- ja muilla reissuillamme monia juttuja.
Hermanni oli varttunut salskeaksi nuorukaiseksi Suomen ollessa vielä Venäjän Suur-Ruhtinaskunta, Hermanni lähti hakemaan leveämpää leipää etelämpää, ja sitä tarjosi ravustaminen. Rautatiet olivat aikansa tehokkaita tavarankuljettajia. Venäjän pääkaupunki Pietari, aikansa keskuksena tarvitsi monenlaisia palveluja ja hyödykkeitä. Venäjän ruokakulttuuriin kuuluivat kaviaari ja vodka, mutta pitihän sitä muutakin särvintä olla ja eräs sellainen herkku oli ravut. Rapujen kuljetus Suomesta junalla Pietariin oli helppo asia. Puuttuivat vain tehokkaat ravustajat ja sen huomasi Hermannikin. Hän kyhäsi rapumertoja oivan määrän. Mertojen vanteet hän väänsi katajasta ja kalastajalangasta sitoi hän niihin verkot, ikivanhan perinteen mukaisesti. Hänellä oli vielä tallella niitä 1940-1950 luvullakin, koska olen nähnyt ne
itse. Hermanni otti repun pykälään ja liittyi muihin tehoravustajiin Etelä-Suomessa. Ravustus oli Hermannin kertoman mukaan hyvin organisoitu. Rapukorien tekijät olivat erikseen. Korit tehtiin päreistä, kooltaan ne olivat kuin leipälaatikot nykyään ja niissä oli kannet myös päreistä. Pohjalle laitettiin kosteaa sammalta ja niiden päälle ravut ja näin ne säilyvät elävinä Pietarin huvielämän keittiöihin ja joihin luonnollisesti tietenkin kuului ykkösenä tsaarin hovi. Hermannin porukat ravustelivat tehokkaasti Etelä-Suomen järviä, laittoivat ravut rapulaatikoihin, sitten ostomies hevosineen tuli hakemaan laatikot ravustajilta vei edelleen rautatie-asemille, aina sinne, missä oli lähin sellainen. Riihimäki oli eräs niistä. Tsaari Nikolai II popsi tyytyväisenä Hermannin rapuja ja Etelä-Suomen järvet tyhjenivät sitä mukaa kun siirryttiin järvestä toiseen. Hermanni ikämiehenä arveli, että rapurutto ne ravut järvistä lopetti. Rapuruttoahan ei silloin tunnettu, eikä mertoja
keitetty siirryttäessä järvestä toiseen.
Jotkut väittävät, että Pietarin ratakin tehtiin rapujen takia, sillä joka päivä eivät hallitsijat kukin, aikanaan, ehtineet tulla herkuttelemaan niitä Laginkoskelle tai Imatrankoskelle.
No niin rahaa ravuista tuli ja Hermanni ekonomisena miehenä ei jemmannut sitä pankkiin, tai muuten pahimmin hassannut, hän osti palstan Rantalalta ja rakensi töllinsä aivan kotipaikkansa viereen joka, sijaitsi Savimaan (Savela, joka lienee nykyisin vanhin rakennus alueella.)yhteismaalla ja josta Savimaa on Vehkajärven kylän osana saanut nimensä. Hermannin vanhin veli Savi-Jussi asusti Savelaa ja Kirvessalmessa , Ämmätsän puolella asui keskimmäinen Oskari veli, jonka poika oli nimeltään Lauri, hän sittemmin asui Savi-Jussin jälkeen Savelassa ja totteli nimeä Savelan-Lauri. Hermanni raivasi tonttinsa pelloksi aika tiukkaan ja viljeli siinä, perunaa, kessua ja schalottisipulia ja hankki rahaa ravustuksella elantoaan varten. Kalamiehen osaamiset olivat jo kotiperintöä. Pelto lannoitettiin tuhkalla ja makkilannalla. Perunakuoppa mäessä takasi ympärivuotisen käytön.
Hermanilla oli punainen tupa ja perunamaa, elämä hymyili parhaimmillaan, mutta
sitten kaikki ympärillä alkoi mennä sekaisin. Ravustushommat loppuivat, alkoi nk sisällissota Vehkajärveltäkin. Osa asukkaista liittyi punakaartiin ja osa valkoisiin. Hermanni kokeneena
miehenä ei hötkyillyt puoleen eikä toiseen vaan oleskeli kotosalla ja katseli kuinka tilanne kehittyi ja kyllä se kehittyikin. Vehkajäven kirkkoharju-alueelle muodostui punaisten puolustuslinja. Jotenkin Hermanni selvisi selittelyillä, että ei joutunut punaisten joukkoihin vaan asusteli kotonaan. Talvi oli meneillään ja vuoden 1918 helmikuu lopuillaan, kun Kalmin osasto hyökkäsi Hittistenlahdesta punaisten selustaan, jonne oli yön aikana kokoontunut. Seurauksena punaisten keskuudessa syntyi pakokauhu, tavarat lastattiin kiireessä ja kuormastot lähtivät pakoon Savimaan kautta Tampereelle päin, mutta vastassa oli Kalmin porukat Haapalan kohdalla ja kuormastot jäivät Lehmihaan paikkeille (oli vähän kuin Raatteen tie). Punaiset pakenivat kaaoksessa Tommaan
ja edelleen Oriveden suuntaan. Kalmin joukot saivat Hermannin kertoman mukaan paljon saalista mm ruokaa, jolla elivät Kuhmoisissa pitkään. Hermanille tuli kiire ja hän otti leivät vartaasta sarkapuseronsa sisään ja kessut taskuunsa ja lähti ”kiiruusti” Valkaman polkua myöten pakoon. Hittistenlahdessa oli kuitenkin Kalmin joukkojen ”varikko” ja sinne menevä polku oli varmistettu vartiomiehillä. Hermanni törmäsi sellaiseen polulla. Kysyttiin mikä mies ja minne matka, Hermanni ulospäin tyynenä miehenä sanoi ”heh, heh” minut käskettiin tännepäin ja vartiomies neuvoi Hermannia sinne Hittisten ”varikolle”. Hermanni jatkoi matkaa, mutta otti kuitenkin suunnan metsään ja pakeni niitä myöten Hauhon suuriin metsiin, missä sitten oleskeli koko loppurytinän ajan. Kun Tampere oli vallattu niin, Hermanni palaili takaisin paljon köykäsempänä kuin lähtiessään. Hän ilmoittautui valkoisille, jotka asettivat hänet asevelvolliseksi joksikin aikaa,
ja sai ”torakan” kanssa vartiotehtäviä. Ensi eväiksi hän sai Rantalasta kannuunsa piimää ja talkkunajauhoja sekä emännältä kehoituksen pyydystää särkiä Hopeasaaren takaa, ”miksi vain särkiä heh, heh” ihmetteli Hermanni. Niin alkoi elämä palata kylälle vähin erin uomiinsa.
Suomi, kun itsenäistyi, niin totta kai kansa piti saada raittiiksi, mutta kun normaalipuheet ja raittiusseurat eivät saaneet tarpeeksi otetta asiaan, niin säädettiin kieltolaki.
Aina kun jokin on kiellettyä, niin sen halutumpaa se on, ja näinhän siinä viinakiellossakin kävi. Kysyntää viinasta oli Vehkajärvelläkin. Hermanni etevänä kaverina hommasi pontikkavehkeet ja aloitteli jonkin asteisen tehtailun. Lepoonissa asusteli niihin aikoihin nimismies Alatalo, jolle tultiin kantelemaan, että taas Hermanni tehtailee saaressa, niinpä vallesmanni oli pakotettu toimenpiteisiin, lähetti kuitenkin viestinviejän ilmoittamaan Hermannille, että pian tullaan ja Hermanni ehti korjata verstaansa pois. Kun nimismies sitten suurieleisesti tuli tuhoamaan Hermannin tehdasta, ei siitä löytynyt jälkeäkään ja ilmoittaja sai nuhteet perättömästä ilmoituksesta. Epäillään nimismiehen saaneen erikoiskohtelun Hermannilta kolmasti kirkastetun muodossa. Menestys Hermannin tehtailulle ei liene ollut mitenkään erikoinen, sillä tuotteelle tuli Virosta kovaa kilpailua. Keittopaikkoja on arvailtu oltavan eri metsissä vielä nykyäänkin. Hermanni ei pontikan keitostaan puhellut juuri kenellekään.
Hermannin elinaikana oli terva tärkeä tuote ja kysyntää riitti. Niinpä Hermanni laittoi ”tervahaudan” tonttinsa laidassa olevaan mäkeen. Hommahan tapahtui niin, että Hermanni keräsi metsästä parin vuoden ajan tervaksia. Niitä olivat männyt, jotka olivat vioittuneet jostain syystä niin että nestevirtaukset eivät toimineet oikein. Näin syntyy terva-aines mäntyyn. Vioitusta saattoi olla aiheutettukin jossain Hittisten suolla, raapimalla kuori puiden alaosasta pois. Oli miten oli, Hermanni kantoi tervakset niska limassa tontilleen ja teki niistä pilkkeitä tervahautaa varten. Tervakannotkin kävivät tähän hommaan. Tervahaudan Hermanni rakensi itse joka oli mäen reunaan tehty kolo ja alapuolella oli seinämä, jossa oli tervaränni ja sitä myöten juoksi terva tervaämpäriin. Kolo täytettiin pilkkeillä ja niiden päälle sammalta ja tuohia sekä viimeksi multaa päälle. Haudan yläpuolta ei peitetty kokonaan, sieltä aloitettiin hiljainen polttaminen. Haudan yläpuolella oli savinen nurmikaistale, jota siirettiin polttamisen edetessä. Kun aloitettiin haudan polttaminen, ensiksi tuli tärpätti, jota sanottiin tervan kuseksi. Siten alkoi tulla tervaa. Poltto oli tarkkaa puuhaa, sen polttaminen kesti pari-kolme vuorokautta ja sitä piti vahtia koko ajan, ettei haudan puut alkaneet palamaan liikaa, Polton edetessä oli siirrettävä turvetta ja tyhjennettävä tervaämpäri sen täyttyessä tervatynnyriin. Tervan poltto oli kylän suuri tapahtuma, sinne kokoontuivat kylän nuoret, että vanhat, jotkut maistellen, kuka mitäkin ja saihan Hermannikin osansa, pysyäkseen valveilla. Tervatynnyrissä oli tynnyrin tappi, josta sitten tarvittaessa tervaa otettiin. Hermanni oli kaveri joka oli jonkinlainen jokatoimimies. Hän valmisti itse tervatynnyrit, pärekopat, tuohiset, tuohikontit jopa suksetkin. Veneen tervaus oli tärkeä tehtävä. Keväisin sen Hermanni suoritti huolella. Vene ei saanut vuotaa tippaakaan.
Kalastus oli Hermannin mielipuuhaa. Kun haki piimää veljeltään Kirvessalmelta, aina oli ”proffessori” veneen perässä haukia ja isoja ahvenia saatiin näin kuin kaupantekijäisiä. Kyllä ne Hermannin muikkusaaliit syksyisin olivat melkoiset. Hakijoita riitti joille, saalis punnittiin puntarilla.Verkot Hermanni pauloitti ja paikkasi puikkaria apunaan käyttäen aina itse. Luulen, että Hermanni oli Vehkajärven taitavin kalastaja, mutta joskus saalis saattoi olla huonompikin, niin Hermanni sanoi ”heh,heh tulipahan pannukalat”. Elämänsä ehtoopuolella Ahti palkitsi kalastajansa, Hermannin sai vuonna 1969
14,5 kg:n jättihauen ja mätineen paino olisi ollut 17,5kg, mutta mäti valui polulle Hermannin vetäessä haukea köyden avulla mökilleen. Hauen hinaaminen oli vaativa suoritus iäkkäälle kalamiehelle. Mäti joka valui polulle kasvattaa lannoituksena vielä tänäpäivänäkin saniaisia Hermannin rantapolulla, käykää katsomassa ellette usko. Edelläkerrotun hauen Hermanni myi Toivoselle ja Antero Toivosen
kertoman mukaan sitä syötiin koko viikon ajan ja sitä oli riittävästi. Hauen mahtavat leukaluut ovat Toivosella tallessa ja odottelemme vain koska saamme kuulla duo Mirjam ja Sinikka Toivosen lauluja Väinämöisen kanteleen säestyksellä (molemmillehan tulisi leukaluista omansa) vai pitäisiköhän sanoa ”Hermannisen” kanteleen säestyksellä.
Eräänä historiallisena asiana kertoi, Hermanni. ollessaan poikasena heinähommissa Pleunan talossa, niin silloin vielä väki söi yhteisestä kulhosta puulusikoita käyttäen. Jokaisella oli oma lusikkansa ja ruokailun päätyttyä lusikka nuoltiin ja laitettiin seinätelineeseen omalle nimikkopaikalleen. Piimä juotiin yhteisestä kannusta. Käytännöllistä, aikana jolloin ei ollut astianpesukoneita.
Monitoimimies Hermanni kävi tekemässä puulaakille tukkia ja propsia eikä halontekokaan ollut hänelle vierasta. Milloin tarvittiin, hän oli talojen hommissa, Periaatteessa Hermanni oli varsin itsellinen mies. Kun tarvittiin kaivoa, vitsa vääntyi häneltä oikeaan kohtaan ja kaivon teko sujui niin että sortumia kivirummuissa ei esiintynyt. Osasipa Hermanni kiviporauksen ja dynamiittihommat ammatti-taidolla.
Kansan lehdestä käänsi hän oman maan tuotannosta kessusätkän, mutta Työmies-tupakkaa hän veteli juhlapäivinä.
Tulipa sitten vuonna 1928 Lyyti (Lydia Lintroosi 1887-1963), kutsuttiin myös: Savi-Lyyti, Hermannin Lyyti, asustelemaan Hermannin luokse ja siirsi aittansa tontilla olevalle kalliolle, hoidellen Hermannin huushollia. Tiettävästi pappikin kävi kolme kertaa kehoittamassa heitä vihille ja kolmannen kerran jälkeen Savi-Lyyti sanoi: ”jos viellä tullee niin lählen pois”, mutta eipä tullut enää pappikaan eikä muuttanut Lyytikään.
Oli Hermanilla aina silloin tällöin sikapossu kasvamassa ja lammaskin. Teurastushommatkin kävi sutjakkaasti. Hermanni ei ollut suinkaan mikään himometsästäjä, mutta saattoi pupujussin ampua kun kohdalle sattui. Loppuelämänsä Hermanni asui yksin Lyytin kuoltua. Hermanni oli viisas ihmistyyppi ja voisi sanoa, hänen olleen mainio selviytyjä. Hän lueskeli Kansanlehteä ja kuunteli patteriradiota tarkasti. Hän osasi keskustella tapahtumista luontevasti, oli kysymys sitten atomipommista tai hämeen sudesta.
Kävin hänen luonaan aivan lähellä hänen kuolemaansa, jolloin hän tunnisti minut ja sanoi:”heh, heh kalakaveri”. Se oli suuremmoinen hetki.